4.2.2018

Aamun autuutta

Aamun valo on parasta valoa. Mitä vinompaan se tulee, sen hienompia sävyjä ja yksityiskohtia se tuo esille. Kesän 2017 auringonraikkaat viikonloppuaamut pystyi laskemaan melkein yhden käden sormilla. Olihan niitä onneksi!

Mökillä voi vaan nousta hiljaa ja hiipiä ulos. Vetää syvään henkeä. Kuunnella kuikkien ja lokkien huutoja. Katsella usvan läpi nousevaa aurinkoa. Nauttia aamun autuudesta.





Ihmetellä luonnon ihmeitä. Katsella kuvajaisia. Kummastella kirppuja.



Katsella kuikkien tanssia.



Ihastella luonnon geometrisiä muotoja.


Lumoutua lumpeiden kauneudesta.



Uppoutua ulpukoiden yksityiskohtiin.


Olla tekemättä muuta. Nauttia vaan.

27.12.2017

Aistien juhlaa

Tyttäreni kysyi minulta, minkä aistin valitsisin, jos joutuisin luopumaan jostain aististani. Mietin pitkään. Tosi pitkään. Enkä ole vielä osannut vastata kysymykseen. Aika ilmeinen vastaus valokuvaajalle on, ettei se ole näkö. Yksi suurimpia nautinnon aiheitani on luonnon äänten, kuten linnunlaulun, puron solinan, tuulen pauhun, kosken kuohun, ukkosen jyrinän, mutta myös hiljaisuuden kuunteleminen. Siis ei kuulokaan. Ihmiset, jotka ovat menettäneet makuaistinsa, menettävät tärkeän nautinnon aiheen. Ruoan syömisestä tulee pakkopullaa. Ehkä vihdoin voisin hallita painoani!? ;) Hajuaistikin tuo elämään paljon nautintoja. Luonnon ihanat tuoksut, mutta myös ruoan tuoksun. Ilman tuntoaistia on suorastaan mahdoton elää…

Onneksi olen saanut pitää kaikki aistini! Mutta rakas, rakas shelttini Tilli on menettänyt kuulonsa. Sen kuurous tuli meille täytenä yllätyksenä. Kaikki merkit huonosta kuulosta olemme pistäneet vanhuuden ja itsepäisyyden piikkiin. Yllättäen tajusimme, miksi se ei reagoi puheeseen. Maailman iloisimmatkaan asiat (herkut) eivät saa sitä liikkeelle, jos se ei huomaa niitä muiden aistien avulla.

Onneksi Tillillä on muut aistit tallella ja kunto loistava :)





Kesällä teimme retken aisteja hivelevän kauniiseen paikkaan. Niitä harvoja kauniita päiviä, joita viime kesälle sattui. Tein illalla äkkipäätöksen saldovapaasta sääennusteen nähtyäni. Karttaa tutkittuani löytyi tunnin matkan päästä Melkuttimet (mikä hauska nimi!).

Jääkausi on taiteillut Iso-Melkuttimen ja Vähä-Melkuttimen Lopelle. Iso-Melkuttimen kaksi pitkää niemeä ovat kuin Pikku-Punkaharjuja. Näissä upeissa maisemissa sekä aistit että mieli nauttivat täysin siemauksin!






Kirkasvetisen Iso-Melkuttimen rannalla rantakoivu kaartui kauniisti veden ylle.


Ristiaallokko koristeli rannan ruuduilla <3


Kaneli kanervikossa


Loistavat retkiseuralaiset Sani, Tipi ja Kuje <3


Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?


Samoajien silta on lahjoitus-silta. Hieno teko lahjoittajilta!


Isot ja pienet retkeläiset taisivat nauttia upeasta päivästä! :)

29.10.2017

Valonpilkahduksia

Kesä meni valonpilkahduksia odotellessa. Moni odotti hellettä. Minulle riittää runsas valo ja kohtuullinen lämpö, mutta 12 astetta kesäkuussa oli jopa minun mittapuuni mukaan liian vähän. Keli ei siis houkutellut ulos kameran kanssa. Mutta mitä sitä märehtimään. Kunhan selittelin pitkää päivitystaukoa! ;)

Yksi valonpilkahduksista sattui siskon puutarhajuhlan aikaan. Mikä tuuri! Sisko on intohimoinen sisustaja, myös puutarhan puolella. Ja sen huomaa!

Päivä alkoi aikaisin aamulla luonnonkukkien keräämisellä. Voi sitä monimuotoisuutta ja valtavaa kukkien ja erilaisten heinien määrää! Pikkukaupunki nukkui vielä, mutta linnut olivat jo hereillä, myös kukko, joka toivotti hyvää huomenta kirkkaalla äänellä.

Iso- ja pikkusiskoni hienot valmistelut pääsivät oikeuksiinsa kauniina heinäkuisena päivänä.



Huvimajakin houkutteli pitsisellä olemuksellaan.




Kurkistipa mihin puutarhan kolkkaan tahansa, joka paikasta löytyi kauniita yksityiskohtia...




...mukavaa ajanvietettä unohtamatta :)


Kesäiset valonpilkahdukset jatkuvat seuraavissa päivityksissä! Julkaisuväli on tarkoitus pitää kohtuullisena ;)

23.6.2017

Syreenien katveessa

Hiidenmaalla sunnuntain retki käynnistyi reippaasti Kõpun majakalta. Massiivisin majakka, mitä olen (kuvissakaan) nähnyt! On siinä 1500-luvulla ollut rakentajilla urakkaa! Uskaliaimmat lähtivät kiipeämään ylös. Sinänsä matka ylös ei ollut kovin pitkä, mutta portaiden kapeus ja ennen kaikkea jokaisen portaan suuri nousu (korkeus) teki kiipeämisestä haasteellista. Ja nimenomaan meikäläiselle pikkuiselle naiselle. Vasen  reisi kipeytyi?! Ilmankos, kun piti aina vasemmalla jalalla nousta ylöspäin.




Majakka oli niemen keskellä. Meri siinsi aika kaukana. Maannousua tapahtuu Hiidenmaallakin!


Autoletka jatkoi matkaansa eteläkärkeen Sõrun satamaan, josta olisi päässyt lautalla Saarenmaalle. Törmäsimme museon edustalla ystävälliseen virolaismieheen, jolla oli 40-luvulta peräisin oleva EMW-merkkinen moottoripyörä. Hauska peli, joka oli ihan ajokelpoinen!

Kassarin saari Hiidenmaan itäpuolella teki merellisen vaikutelman. Lounaspaikka oli tosi tyylikäs ja ruoka herkullista. Miten virolaisilla onkin niin hyvä esteettinen silmä?! Rhodesian koira vahti rauhallisesti pihaa.



Kassarin saaresta etelään päin pistää kapea kivinen Sääretirpin niemi. Lueskelin jostain, että jokaisen niemellä käyvän on vietävä kivi ja jatkettava niemeä, jotta siitä saataisiin tie Saarenmaalle. Sääretirpin niemelle piti kävellä. Kuusi sissiä kävi hoitamassa homman. Pääjoukko päätti jatkaa matkaa eteenpäin. 




Lupasin muutamalle viedä kiven heidän puolestaan. No minähän pidin sanani! 


Haahka hautoi muniaan keskellä niemeä <3


Autoille palatessa meidät yllätti uljas näky! Komeita hevosia laukkasi pitkin rantaniittyä. Ne päätyivät portille meidän ihailtaviksi :)



Vaemlassa vanha villatehdas oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Ja mikä parasta, se oli vielä toiminnassa! Pihalla syreenien ja hevoskastanjoiden katveessa oli mukava nauttia kahvit.






Saaren pohjoiskärki oli vielä näkemättä. Kahden auton miniletka kurvasi sinne. Virolaismiehen kertoman mukaan sieltä olisi löytynyt Hiidenmaan sotamuseon lisäksi myös runsaasti linnoituksia. Ne jäivät näkemättä, mutta Tahkunan komea ja Viron rantojen korkein majakka ikuistettiin muistikortille. Sen vieressä on muistomerkki Estonian haaksirikossa hukkuneiden muistoksi.





Maanantai oli paluupäivä. Vesisade ja vanha avoauto eivät ole paras yhdistelmä etenkään, jos tuulilasinpyyhkijät ovat pelkästään koristeita ;) Noh, ehjänä ja suhteellisen kuivana päästiin Tallinnaan asti.


Yhteishenki reissulla oli mukava: yhden MGB:n laturi sanoi sopimuksensa irti, mutta sen ei annettu haitata. Joka pysähdyksen jälkeen MGB työnnettiin käyntiin ja Suomessa auto vietiin suoraan vantaalaisen klassikkoautoja huoltavan firman pajalle.

Kiitos reissuporukalle! Mieleenpainuva ja hauska reissu oli! Erityiskiitos Helenalle järjestelyjen hienosta hoidosta :)